Mun alkoi tehdä mieli kirjoittaa mun ajatuksia kauneudesta, ulkonäöstä ja itsetunnosta luettuani Sara Sievisen blogia ja tätä postausta. Voin yhtyä Saran ajatuksiin naisten ulkonäköpaineista ihan sataprossaa, ja uskon että kolahtaa monelle teistäkin, joten käykääpä ihmeessä lukasemassa. Itse ainakin inspiroiduin Saran viisaista mietteistä!
Kauneus lähtee lopulta niin eri asioista kuin pitkistä ripsistä, suorasta hammasrivistöstä tai ruskettuneesta ihosta. Nykyään huomaan, että näen ja koen kauneuden yhä enemmän ihmisen sisältä lähtevien juttujen perusteella. Sellaiset ihmiset, jotka jakavat hyvää ympärilleen kohtelemalla muita ihmisiä hyvin, suorastaan sädehtivat hehkuvaa kauneutta. Ilkeilijät ja seläntakanajauhajat on vaikea nähdä kauniina vaikka sellaista yleistä ulkonäköihannetta edustaisivatkin. Onneksi omaan lähi- ja kaveripiiriin on osunut noita ensin mainittuja, ihania kauniita ihmisiä. <3
Mä oon aina arvostanut kauneutta ja esteettisiä asioita. Ihan pienestä asti muistan, että mun omaan silmään kauniit asiat joita mun ympärillä näin, oli paljon ajatuksissa ja puheissa. Ne siirtyi myös ajatuksista paperille: olin kova piirtämään ja tykkäsin myös siten luoda itse kauneutta ympärilleni. Kauneutta oli mun mielestä myös monien ihmisten ulkonäössä - en vaan enää yhtään muista, minkä näköiset ihmiset silloin pienenä näyttivät kivoilta, kun mieli ei ollut vielä altistunut ympäröivän maailman luomille ulkonäköihanteille. Veikkaan, että kaikki "kivat tyypit" olivat niitä kauniiksi määrittelemiäni. Omaan ulkonäköön muistan olleeni teini-ikään asti täysin tyytyväinen ja näin aina leikeissä itseni voittamattomana sankarina, oli se leikin sankari sitten prinsessa tai supermies. Heh.
Jotain kuitenkin usein tapahtuu, kun ihminen (nainen?) alkaa ymmärtää enemmän ympärillään pyörivästä maailmasta ja sen luomista odotuksista itseä ja omaa ulkonäköä kohtaan. Mullekkin alkoi teini-iässä tulla paineita ulkonäöstä: muistan kuinka syvästi vihasin esimerkiksi sitä että mua luultiin jatkuvasti ulkomaalaiseksi mun tummien hiusten takia. Halusin olla blondi. Sitten tuli yläaste ja alkoi luokan laihdutusbuumi. Peilikuvasta alko löytyä enemmän vikoja kuin hyviä juttuja. Lyhyeksikin jäin, samperi.
Kun sanoin sanan kauneus, monelle tuli varmaan mieleen tietyn näkönen ihminen, ehkä joku tietty tyyppi jonka tunnet tai jonka oot nähnyt kuvissa. Harvalle varmaankaan välähtää mieleen oma peilikuva. Miksi? Mikä saa useimmat nuoret naiset ajattelemaan, ettei oma ulkonäkö ole tarpeeksi? Tai että se on jopa ihan kammottava?
Teini-iän vuoristoratavuodet läpi käytyäni mulla on ollut sen verran onnea itsetuntoni kanssa, että olen aina ollut suht tyytyväinen itseeni. MUTTA varmaankin siinä mielessä olen ollut se just keskiverto nuori nainen, että oon aina ajatellut mm. että kaupungille ei lähdetä ilman meikkiä - ei se oma naama nyt NIIN hyvältä näytä. Ei se vastaa sellasta naamaa jonka kanssa voi julkisesti kävellä kadulla. Mulla oli pitkään tapana myös käyttää aikaa hiusten laittamiseen ihan joka aamu, se tuntui täysin oleelliselta asialta.
Jotain kuitenkin usein tapahtuu, kun ihminen (nainen?) alkaa ymmärtää enemmän ympärillään pyörivästä maailmasta ja sen luomista odotuksista itseä ja omaa ulkonäköä kohtaan. Mullekkin alkoi teini-iässä tulla paineita ulkonäöstä: muistan kuinka syvästi vihasin esimerkiksi sitä että mua luultiin jatkuvasti ulkomaalaiseksi mun tummien hiusten takia. Halusin olla blondi. Sitten tuli yläaste ja alkoi luokan laihdutusbuumi. Peilikuvasta alko löytyä enemmän vikoja kuin hyviä juttuja. Lyhyeksikin jäin, samperi.
Kun sanoin sanan kauneus, monelle tuli varmaan mieleen tietyn näkönen ihminen, ehkä joku tietty tyyppi jonka tunnet tai jonka oot nähnyt kuvissa. Harvalle varmaankaan välähtää mieleen oma peilikuva. Miksi? Mikä saa useimmat nuoret naiset ajattelemaan, ettei oma ulkonäkö ole tarpeeksi? Tai että se on jopa ihan kammottava?
Teini-iän vuoristoratavuodet läpi käytyäni mulla on ollut sen verran onnea itsetuntoni kanssa, että olen aina ollut suht tyytyväinen itseeni. MUTTA varmaankin siinä mielessä olen ollut se just keskiverto nuori nainen, että oon aina ajatellut mm. että kaupungille ei lähdetä ilman meikkiä - ei se oma naama nyt NIIN hyvältä näytä. Ei se vastaa sellasta naamaa jonka kanssa voi julkisesti kävellä kadulla. Mulla oli pitkään tapana myös käyttää aikaa hiusten laittamiseen ihan joka aamu, se tuntui täysin oleelliselta asialta.
En halua tällä sanoa, että itsensä puunaamisessa olisi jotain syvästi pahaa ja täytyisi alkaa tekopyhästi oikein yrittämällä yrittää olla vähät välittämättä ulkonäöstään ja unohtaa kauniina pitämänsä asiat ulkonäön suhteen.
Mutta tästä päästäänkin siihen kysymykseen, että millainen lopulta on ulkonäöltään kaunis ihminen? Kenen annat määrittää sitä, minkä koet kauniiksi?
Varmaan harva meistä on täysin vapaa yhteiskunnan luomista kauneusihanteista, mikä on sääli mutta vaan niin totta ja arkipäivää nuorelle naiselle. En mä itsekään väitä, etteikö silmää edelleen miellyttäisi tietynlaiset asiat ulkonäössä, mutta mun mielestä on tosi tärkeetä pohtia näitä juttuja aina välillä kunnolla, eikä vaan olla muun maailman vietävänä kuin se kuuluisa pässi narussa.
Vaikka oon sopinut itseni kanssa, että mun kauneus ei lähde naamataulusta vaan siitä kuka olen ja mitä teen, oon edelleen ihan normaali, yhteiskunnan paineille altistunut nainen siinä mielessä että ei muakaan aina huvita nähdä itteeni peilistä. Sillon kannattaa vaan kääntää katse pois omasta navasta, keskittyä niihin tärkeempiin asioihin maailmassa ja lopettaa murehtiminen ja märehtiminen!
Mua itseeni on viime vuosien aikana kasvattanut tässä asiassa ihan valtavasti ulkomailla asuminen. Muutin 2009 syksyllä vuodeksi Chicagoon ja sinä vuonna musta tuntu että ymmärsin jotain tärkeetä: maailmassa on miljardeja erinäkösiä ihmisiä, ja niistä jokaikinen on omalla tavallaan kaunis. Ne on luotu just sellasiks kuin ne on ja sillä hyvä. Jotenkin konkreettisesti ihan eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten päivittäin näkeminen sai silmät avautuun kauneudelle ihan uudella tavalla. Ei jokasen tarvi näyttää tietynlaiselta! Mä myös itse koin vapautuvani oman ulkonäön suhteen ihan älyttömästi. Ylimääränen meikkaaminen väheni pikkuhiljaa ja tunsin olevani tyytyväinen itseeni enemmän kuin pitkään aikaan. Mietin paljon että miksi - miksi tarvitsin sen kokemuksen voidakseni kasvaa yli siitä epävarmuudesta ja ahdistuksesta muottiin mahtumisen suhteen? Ehkä me Suomessa ollaan vielä maailmaan ja isoihin kaupunkeihin verrattuna aika samannäköisiä (muttei kuitenkaan ollenkaan) ja sitten halutaan varmistaa että takuulla kans mahdutaan siihen samaan muottiin kun erot ulkonäköjen välillä on niin pieniä? En tiiä. Mä oon lopettanu yrittämisen koska olis tosiaan aika surkuhupaisaa jos mun kokoinen (156 cm) ja näköinen (luonnostaan tummahiuksinen) ihminen luulis voivansa olla keskivertosuomalaisen näköinen.
Joka tapauksessa omalla kohdalla maailman avartuminen niin Chicago-vuonna kuin sen jälkeen Lontoossa ja Washington D.C.:ssä asuessa avarsi myös omia kauneuskäsityksiä ja auttoi ymmärtämään, ettei kaikkia oikeesti kiinnosta se miltä sä näytät, tai pikemminkin ne pitää sua ihan kauniina vaikket itse ymmärrä tai näe sitä. Pidäthän säkin muita ihmisiä kauniina, vaikket itseäs pitäisikään.
 |
| Tässä meikäläinen sellasena miltä mä yleensä näytän miinus ehkä ilme (vasemmalla) ja sitten meikattuna ja tukkakin puunattuna (oik.). Aikamoinen ero? Vielä enemmän meitä huijaa kaikennäköset photoshopatut kuvat, joista me nappaillaan päähämme mielikuvia täydellisestä, upeasta, kauniista naisesta. Mikään ei oo tarpeeksi vaan aina voit näyttää paremmalta jonkun valovoiteen tai ripsarin avulla... Mutta kun ei tarvii! Meikkaaminen on ihan hauskaa mutta se ei saa mun mielestä olla pakko. |
Mua itseeni on viime vuosien aikana kasvattanut tässä asiassa ihan valtavasti ulkomailla asuminen. Muutin 2009 syksyllä vuodeksi Chicagoon ja sinä vuonna musta tuntu että ymmärsin jotain tärkeetä: maailmassa on miljardeja erinäkösiä ihmisiä, ja niistä jokaikinen on omalla tavallaan kaunis. Ne on luotu just sellasiks kuin ne on ja sillä hyvä. Jotenkin konkreettisesti ihan eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten päivittäin näkeminen sai silmät avautuun kauneudelle ihan uudella tavalla. Ei jokasen tarvi näyttää tietynlaiselta! Mä myös itse koin vapautuvani oman ulkonäön suhteen ihan älyttömästi. Ylimääränen meikkaaminen väheni pikkuhiljaa ja tunsin olevani tyytyväinen itseeni enemmän kuin pitkään aikaan. Mietin paljon että miksi - miksi tarvitsin sen kokemuksen voidakseni kasvaa yli siitä epävarmuudesta ja ahdistuksesta muottiin mahtumisen suhteen? Ehkä me Suomessa ollaan vielä maailmaan ja isoihin kaupunkeihin verrattuna aika samannäköisiä (muttei kuitenkaan ollenkaan) ja sitten halutaan varmistaa että takuulla kans mahdutaan siihen samaan muottiin kun erot ulkonäköjen välillä on niin pieniä? En tiiä. Mä oon lopettanu yrittämisen koska olis tosiaan aika surkuhupaisaa jos mun kokoinen (156 cm) ja näköinen (luonnostaan tummahiuksinen) ihminen luulis voivansa olla keskivertosuomalaisen näköinen.
Joka tapauksessa omalla kohdalla maailman avartuminen niin Chicago-vuonna kuin sen jälkeen Lontoossa ja Washington D.C.:ssä asuessa avarsi myös omia kauneuskäsityksiä ja auttoi ymmärtämään, ettei kaikkia oikeesti kiinnosta se miltä sä näytät, tai pikemminkin ne pitää sua ihan kauniina vaikket itse ymmärrä tai näe sitä. Pidäthän säkin muita ihmisiä kauniina, vaikket itseäs pitäisikään.
Jokainen meistä on omalla tavallaan kaunis ja kaunista on se että hyväksyt itsesi. Tyytyväisyys heijastuu susta ulospäinkin, usko pois. Kun opit olemaan tyytyväinen itseesi, uskallat keskittyä myös muihin asioihin kuin oman ulkokuoren kiillottamiseen ja siitä murehtimiseen. Sen sijaan, että käyttäisit aikaa siihen, että mietit mitä muut susta ajattelevat, voit keskittyä täysillä nauttimaan elämästä ja sen mukanaan tuomista ihanista jutuista.
Kauneus lähtee lopulta niin eri asioista kuin pitkistä ripsistä, suorasta hammasrivistöstä tai ruskettuneesta ihosta. Nykyään huomaan, että näen ja koen kauneuden yhä enemmän ihmisen sisältä lähtevien juttujen perusteella. Sellaiset ihmiset, jotka jakavat hyvää ympärilleen kohtelemalla muita ihmisiä hyvin, suorastaan sädehtivat hehkuvaa kauneutta. Ilkeilijät ja seläntakanajauhajat on vaikea nähdä kauniina vaikka sellaista yleistä ulkonäköihannetta edustaisivatkin. Onneksi omaan lähi- ja kaveripiiriin on osunut noita ensin mainittuja, ihania kauniita ihmisiä. <3
Peace and love ja kauneutta jokaisen päivään!
ps. Tässä vielä todella inspiroiva ja koskettava video naisesta, joka sairastaa syndroomaa, jossa hänelle ei voi kertyä lainkaan painoa lihasten tai rasvan muodossa. Tämä nainen on saanut kuulla mm. olevansa maailman rumin ihminen ja häntä on käsketty tappamaan itsensä että maailma pääsisi hänenlaisestaan yökötyksestä. Kato tää video ja sä näät ja ymmärrät jotain KAUNISTA! Kauneus ei todellakaan ole sitä miltä sä näytät!
ps. Tässä vielä todella inspiroiva ja koskettava video naisesta, joka sairastaa syndroomaa, jossa hänelle ei voi kertyä lainkaan painoa lihasten tai rasvan muodossa. Tämä nainen on saanut kuulla mm. olevansa maailman rumin ihminen ja häntä on käsketty tappamaan itsensä että maailma pääsisi hänenlaisestaan yökötyksestä. Kato tää video ja sä näät ja ymmärrät jotain KAUNISTA! Kauneus ei todellakaan ole sitä miltä sä näytät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti <3